Mitä maisema-arkkitehtuurin historia on?

Tämä kirjoitus on Maisema-arkrkitehtuurin historian kurssiin liittyvä kirjallisuusotteisiin perustuva pohdiskelutekstini syksyltä 2017

Luennolla muistiin kirjoitettuja mietteitäni, tarkasteltuna yhdessä Maisema-arkkitehtuurin historiaa käsittelevien johdantotekstien kanssa.

Yhteiskunta, sosiologia, talous

On kiinnostavaa tietää, kuka rakennettua ulkotilaa on suunnitellut ja kenelle. Kenen tarpeisiin suunnittelua ja rakentamista on tilattu. Millaisia valtarakenteita rakennetun ympäristön takana on? Kuka on voinut tilata, kuka on saanut suunnitella? Kenen ehdoilla? Kenen kädenjälki näkyy maisemassa?

Kuten kaikki oheiskirjallisuuden kirjoittajatkin korostavat, puutarhataiteen historia on ennen kaikkea kulttuurihistoriaa, eikä ole mielekästä tarkastella vain tyylejä ja muotoja irrallaan kontekstista.

John Dixon Hunt jaottelee A World of Gardens -kirjan johdannossa ajasta ja paikasta toiseen toistuvat puutarhat: sakraalit tilat, peli- ja leikkikentät, tieteelliset puutarhat, kaupunkipuistot, puutarhat jotka on tarkoitettu yksityiseen vetäytymiseen, proosalliset ja käytännölliset paikat ja toisaalta runolliset ja symboliset paikat. Paikallisuutta ja kansallisuutta vahvistavat paikat.

Heti tulee mieleen, että nämä myös sekoittuvat yhdessä ja samassa paikassa. Esimerkiksi edesmenneelle äidilleni oli oma perunapelto kesämökillä jotenkin sakraali, meditatiivinen ja ehkä kansallinenkin asia. Hänen lapsuudessaan sota-aikana kotitarvepuutarha oli kansalaisvelvollisuus, joka piti kansan hengissä. 1980-luvulla sillä ei ollut enää samaa merkitystä, mutta koko vuoden perunoiden kasvattaminen itse omassa maassa itse oli vanhempien opettaman perinnön ja maan kunnioitusta omassa privaatissa hiljentymisen paikassa: sakraalia, privaattia, osa kansallista rituaalia.

Aatteet, ihanteet ja ideologiat

Rakentamista ohjaavat ja ovat varmasti aina ohjanneet toisaalta tiukat taloudelliset resurssit, toisaalta aina on rakennettu myös unelmia, yritetty tehdä todeksi visiota paremmasta maailmasta. Millaisia ihanteita ja ihmiskuvia eri aikoina suunnitellut ympäristöt kantavat?

Millaiset arvot ovat olleet päällimmäisinä, kun ympäristöä on rakennettu: Tuottavuus ja hyöty, luonnonsuojelu, huvi, kauneus, näyttävyys, askeesi, romantiikka, edistys…

Antero Sinisalon kirjoituksessa Puutarhataiteen historian perusteet on minusta mielenkiintoisinta se huomio, että länsimainen puutarhataide on ollut aina jotenkin arkkitehtuurin jatke, ulkotila, jossa toimitaan ja oleskellaan, kun itämaiseen puutarhaan liittyy meditatiivisen katselemisen perinne, jollaiselle ei ole länsimaissa vastinetta.

Jään miettimään, voisiko nykytaiteen ja puutarhan liitto luoda jotain tällaista meditatiivista tilaa? Tulee mieleeni esimerkiksi Stuart Wreden hahmottelema suihkulähdepuutarha, jonka idealuonnokset ja pienoismallit olivat Amos Anderssonilla viime vuonna esillä.

Susan ja Geofferey Jellicoe nostavat kirjansa The Landscape of Man. Shaping the environment from prehistory to the present day -johdannossa maisemasuunnittelun taiteen lajeista kokonaisvaltaisimmaksi. Kirja on kirjoitettu 1975 ja esipuheessa kuuluu vuosikymmenen aatteet: Ympäristöliikkeen nousu ja uusi modernistisen kehitysuskon jälkeinen ekologinen ympäristötietoisuus. Elämme edelleen samojen

aatteiden aikaa, ehkä niiden valtavirtaistumisen aikaa, eikä teksti tunnu yhtään vanhentuneelta. Toisaalta myös ympäristötaide oli tuolloin aika uutta ja taiteen ja suunnittelun kenttää mullistavaa. 1970-luvun sosiaalisen tietoisuuden nousu näkyy myös esipuheessa. Ollaan tultu aikaan, jolloin hyvä suunnittelu on suunnittelua kaikille kansanosille, luodaan terveellistä, hyvää ympäristöä kaikille kansanosille, vaikka puutarhataiteen historia on eliitin historiaa.

G & S Jellicoen johdantotekstissä lopussa oleva jaottelu herättää minussa kysymyksiä:

Until 1700 landscape design, with notable exceptions, was predominantly metaphysical; after that date intellectual man finally displaced intuitive man, and landscape – again with notable exceptions – became realistic and worldly.

Mistä tämä jaottelut tulee, selviääkö tämä kirjasta esimerkkien voimalla? Tarkoittaako intuitiivinen ja metafyysinen suunnittelu suullisen perimätiedon varassa suunnittelua, ja onko uusi maallinen ja realistinen suunnittelu sitä, että suunnitelmista alkoi syntyä dokumentteja ja kirjoitettuja ohjeita? Eikö vaikkapa keskiaikainen luostarin hyötypuutarha ollut mitä käytännöllisin ja realistisin paikka? En ihan ymmärrä, mutta jään tutkailemaan tätä asiaa.

Elizabeth Barlow Rogers johdannossaan kirjaansa Landscape Design. A cultural and Architectural History näkee asenteen muutoksen jo kauempana historiassa: Antiikin kreikan temppelit ja niiden sijoittuminen maisemaan osoittivat jo uutta matemaattista ja loogisesti järjestettyä ihmisen ja luonnon suhdetta. Hänkin kuitenkin nostaa 1700-luvun tieteellisen ajattelun voittokulun ja järjen aikakauden jonkinlaiseksi vedenjakajaksi historiassa. Rogers tuo esiin sen, miten puutarhan, luonnon ja luonnonsuojelun merkitys on jatkuvasti kasvanut vastaliikkeenä teknologiselle kehitykselle.

Sekä Rogersin että G & S Jellicoen mukaan 1700-luuvlta lähtien ideat ja suunnitteluihanteet alkavat sekoittua ja vaikutteet levitä yli maan piirin, ja 1900-luvulla ollaan jo pitkällä idän ja lännen sulautumisessa, joskin maiseman suunnittelussa paikalinen ilmasto antaa sentään omat rajoitteensa toisin kuin muussa muotoilussa ja arkkitehtuurissa.

Olen miettinyt tätä sulautumista ja ylimaailmallista yhdentymistä paljonkin, kun esimerkiksi itse selaan mielelläni ideoita Pinterestin kautta. Se on hauskaakin, ja samalla mietityttää, mikä ylikansallinen maku muovaa koko ajan ideoitani, kun ylikansalliset algoritmit muokkaavat ajatteluani huimaa vauhtia.

Rogersin teksti tuntuu kasvavan huolestuneeksi pamfletiksi aidon ja luonnonmukaisen, aidosti ihmisen spiritualiteettia koskettavien ympäristön puolesta, sen sijaan että turisteja ja rahaa houkuttelevat eklektiset teemapuistot nousevat kuin kulissit eri puolille maailmaa, joskus kuin historian parodioina. Modernismi ja funktionalismi ovat tässä mielessä historiallisia tyylejä muiden joukossa.

Rogers huomauttaa varsin aiheellisesti, että vaikka muodot seuraavat usein kulttuuria joka ne synnyttää, niin toisaalta muodot syntyvät myös muodoista. Jo tehtyä jäljitellään, varioidaan ja otetaan uusiokäyttöön, usein hieman eri merkityksessä kuin mihin muodot alun perin syntyivät.

Onkin mielenkiintoista tarkastella, milloin (jo milloinkaan) joku kulttuuri synnyttää jotain uutta ja aidosti omaperäistä suunnittelua ja rakentamista. Milloin muotoja synnyttää raha ja kauppa, milloin valloitukset, milloin tietoinen muotojen vieminen ja vallan näyttäminen (esim. Senaatintori, kreikkalaisen temppelin muotoja Venäjän imperiumin mahdin osoituksena), milloin ajassa liikkuvat ideat hyvästä elämästä tai paremmasta teknologiasta…

Taiteiden vuoropuhelu, keksinnöt ja tieteen saavutukset maisemassa

On mielenkiintoista nähdä, miten kunkin aikakauden maalaustaide, kirjallisuus ja aikansa tieteen uudet saavutukset ja teknologian kehitys näkyvät maisemassa.

Rogersin mukaan filosofisten ideoiden ja konkreettisen maisemarakentamisen välillä on aina jonkinlainen viive. Mielenkiintoista onkin ajatella, onko nyt näkyvä rakentaminen jo mennen ajattelun kuvajaista ja ovatko nyt jo syntyneet uudet ajatukset, jotka puhkeavat rakennuksiksi myöhemmin.

Rogersin johdantotekstissä mielenkiintoinen sivujuonne on myös maininta muinaisen Kiinan puutarhataiteesta, missä maalari, puutarhasuunnittelija ja runoilija olivat usein yksi ja sama henkilö. Mietin, voisiko tämä jotenkin toteutua nykyisessä rakentamisessa, missä asiat ovat usein hyvin monimutkaisia ja byrokraattisia ja jokaisen pitää perehtyä omaan alaansa perusteellisesti. Prosenttitaidehankkeissa on yritetty virittää jotain taiteilijan ja rakentamisen suoraa vuoropuhelua, ehkä aika laihoin tuloksin. Toisaalta, jos jokainen suunnittelija tiedostaa ja ylläpitää mahdollisuuttaan olla myös runoilija, ehkä se voi toteutua sitäkin kautta.

Muuta mieleen tullutta: Ulkotilan ja sisätilan suhde

Kiinnostavaa historian tarkastelussa on myös raja ulkotilan ja sisätilan välillä – se, milloin arkkitehtuuri muuttuu maisemaksi (tähän liittyy myös se, onko maisema-arkkitehdin ja talonrakennusarkkitehdin työnkuvassa raja, jonka olisi syytä olla liikkuvampi, myös ulkoa sisäänpäin. Arkkitehti saa kai suunnitella puutarhan, mutta maisema-arkkitehti ei pääse edes kuistille. Vai onko käsitykseni oikea?) Onko ulkotilan ja sisätilan raja yhtä tiukka joka paikassa? Meillä Suomessa on kylmää ja märkää, ulkotila on usein jotain, mistä pitää päästä suojaan, ja pitää suunnitella suojia, joissa on tiiviit ovet ja ikkunat. Ehkä siksi rakennettu ympäristömme on kovin rakennuskeskeistä ja ulkotilojen suunnittelu on pitkään ollut lapsipuolen asemassa. Onko aikoja ja paikkoja, joissa arkkitehtuuria ja maisema-arkkitehtuuria ei erotella lainkaan? Mihin olemme menossa? Tuleeko Suomessa yhteisen ulkotilan suunnittelu yhä tärkeämmäksi vai onko megalomaaninen kauppakeskus tulevaisuuden kaupunki, missä kadut, aukiot, bussipysäkit tulevat kaikki osaksi samaa lämmintä sisätilaa, ja ulos hyytävään tuuleen ei tarvitse poiketa lankaan. Jääkö ulkotilan suunnittelu liikenneinsinööreille välttämättömien liikennejärjestelyjen vuoksi? Entä missä määrin maisema-arkkitehdit otetaan mukaan liikennejärjestelmien suunnitteluun?

Kirjallisuus:

Sinisalo, Antero 1997. Puutarhataiteen historian perusteet. Toim. Maunu Häyrynen. Helsinki: Puutarhataiteen Seura, Viherympäristöliitto.

Hunt, John Dixon 2012. A World of Gardens. London: Reaktion Books.

Jellicoe, Geofferey, Jellicoe Susan 1975. The Landscape of Man. Shaping the environment from prehistory to the present day. London: Thames and Hudson.

Rogers, Elizabeth Barlow 2001. Landscape Design. A cultural and Architectural History. London: Harry N. Abrams.