Kasvien käyttö 1900-luvun suomalaisessa maisema-arkkitehtuurissa

1900-luvun alkuvuosikymmeninä alkoivat Suomessa vaikuttaa ensimmäiset puutarha-arkkitehdit. 1800-luvun kartanopuutarhojen ja kaupunkipuistojen koristeellisten kuvioistutusten imitoinnin tilalle alkoi syntyä uutta funktionalistisesti jäsennettyä puutahan tilaa ja suoraviivaisia istutuksia. Vuosisadan kuluessa laji- ja lajikerunsaus pelkistyi.

Vuosisadan alkuvuosikymmeninä Suomi oli osa Venäjää ja pietarilaiselta taimistolta tulikin useita talvenkestäviä lajeja suomalaiseen puutarhaan. Se oli myös arboretumeiden ja eksoottisten puulajien kulta-aikaa. Kaikkialla maailmassa oltiin vuosisadan alussa innostuneita kasvimaailman uutuuksista, erityisesti Kauko-idän lajeista. (Orientalismi ja oli muissakin taiteen lajeissa muotia.)

Perennat tulivat 1920-luvulla muotiin kaikkialla maailmassa. Lajit, jotka nyt tuntuvat kuuluvan juuri isoäitini puutarhaan ­– liljat, ritarinkannukset, ukonhatut ja pionit – saavuttivat tuolloin vakaan aseman. Ja tietenkin lupiini! Lupiini, jota nyt halveksitaan haitallisena valloittajakasvina, oli 1920-luvun puutarhan ehdoton suosikki.

Sota-aika kuivine kesineen ja kovine pakkasineen lamaannutti puutarha- ja kasviharrastuksen. Hyötypuutarhan ylläpito oli tosin jonkinlainen kansalasivelvollisuuskin niillä, joilla oli sellaista mahdollisuus pitää.

Puutarhan suunnittelun tyyleistä oli käyty keskustelua Euroopassa jo 1800-uvun lopulla. 1950-luvulla keskustelussa oli vastakkain kaksi linjaa: luonnonpuutarha, jossa kestäviä monivuotisia kasveja istutettiin luonnonkasveja muistuttaviksi vapaiksi ryhmiksi niille sopiville kasvupaikoille ja toisaalta arkkitehtoninen puutarha. Luonnollista tyyliä kannattavien mielestä luonnon ja kasvien tuntemus oli ensiarvoisen tärkeää, eikä arkkitehti siksi heidän mielestään voinut toimia puutarhan suunnittelijana ja suunnitella puutarhaa ”talon jatkeeksi”. Toisaalta arkkitehtonisen näkemyksen kannattajat huomauttivat, että sanan ”arkkitehtuuri” perimmäinen merkitys kattaa kaiken inhimillisen rakentamisen ja muotoilun kaikissa muodoissaan, myös puutarhan, ja puutarha on yksi kodin huoneista.

Käytännössä esimerkiksi Bengt Schalininkin uudenlaisessa funktionaalisessa puutarhassa oli edelleen rakennuksen lähellä oleva säännöllinen muotopuutarha ja etäämpänä oleva puistomaisempi osa.

Bengt Shalinin ollessa Helsingin kaupunginpuutarhuri (1946–1957) kaupungin kasvilajisto runsastui huomattavasti. Kasveja tilattiin kokeiltavaksi kasvitieteellisistä puutarhoista Pohjoismaista ja Pohjois-Amerikasta.

Kasvien tuntemus oli tärkeä osa puutarha-arkkitehdin ammatti-identiteettiä, ja esimerkiksi Schalin piti taimitarhaa kotipuutarhassaan. Toisaalta esim. Paul Olsson merkitsi suunnitelmapiirroksiin kasvit vain niiden luoman tilavaikutelman, korkeuden ja muodon mukaan. Ilmeisesti käytettiin niitä lajeja, mitä sattui olemaan saatavissa.

Schalin kokeili eksoottisiakin lajikkeita, mutta samaan aikaan modernisaatiota kritisoitiin, ja alkupäiseen kotimaan luontoon liittyvän puutarhan etsiminen oli esimerkiksi Katri Luostarisen ihanteena. Hänen mukaansa luonnon ja talonpoikaisen kulttuurin piti olla suunnittelun perusteena. (Mielenkiintoista, että juuri tutkimani venäläinen avantgardisti Ivan Leonidov ajatteli luonnosta ja aidosta, puhtaasta talonpoikaisesta kulttuurista hyvin samalla tavalla. Aitous, talonpikaiset juuret, luonto, nationalismi ja naturalismi – olivat varmaan eripuolilla Eurooppaa voimakkaasti kaupungistuvan ja teollistuvan, modernin yhteiskunnan aatteellisia henkireikiä.)

Vierasperäisten kasvien käytön arvostelusta tulee mieleen myös nykyinen puhe vieraslajeista, joiden todellisten ongelmien lisäksi osa ongelmaa on juuri ”vieraus”.

Paul Olsson muistutti, että monet perinteiset perennatkin ovat alun perin vieraita. Luostarinen piti luonnonkasvien sopeuttamista puutarhakäyttöön tärkeänä, vaikka hyväksyi myös useita perennakasvien pitkälle kehitettyjä muotoja.

Tapiolan leimuniityn suunnittelija Jussi Jännes oli Suomen tunnetuin modernistinen puutarhasuunnittelija, jonka värikkäät sommitelmat olivat saaneet vaikutteita mm. Roberto Burle Marxilta. Värikkäät, abstraktit sommitelmat, jotka oli vieläpä tarkoitettu katsottavaksi ohikiitävästä autosta, saivat osakseen voimakasta kritiikkiä. Mitä aiemmin mainittuun lajien ja kasvupaikkojen tuntemukseen tulee, sittemmin todettiinkin, että leimukukka ei lainkaan sopinut kyseiselle kasvupaikalle, ja niityn restauroinnissa ne onkin korvattu angervoilla.

Toisen maailmansodan jälkeinen suunnittelijapolvi pyrki liittämään puutarhan osaksi suurempaa maisemaa ja käytti monilajisten perennaistutusten sijaan suuria yksilajisia istutusryhmiä, joissa näkyi kotimaan maiseman ja luonnonkasvien huomioonottaminen. Lähellä rakennuksia käytettiin usein värikkäitä, ”vieraita kasveja”, ja puutarha sulautui ympäröivään luontoon ilman rajaa. Siirryttäessä 1950-luvulta 1960-luvulle kasvivalikoima pelkistyi. Suppea valikoima ja selväpiirteisyys tuli muotiin entisen lajirunsauden sijaan. Myös puistojen ja puutarhojen hoito muuttui suoraviivaisemmaksi ja se heijastui myös kasvien käyttöön sekä puistoissa että puutarhoissa. Maj-Lis Rosenböjerin kasvipaletista tunnistan heti oman lapsuudenkotini pihan 1960-luvun kasvit: vuorimännyt, alppiruusut, vuorenkilvet, hortensiat, syysleimut…

 

Lähteet:

Donner, Julia 2016. Missä moderni – siellä puutarha. Unelma paremmasta maailmasta. Moderni puutarha ja maisema Suomessa 1900–1970. Toim. Jyrki Sinkkilä, Julia Donner, Meri Mannerla-Magnusson. Helsinki: Aalto Arts Books.

Tegel, Satu 2016. Modernit kasvit – vakiosuosikkeja ja muotioikkuja. Unelma paremmasta maailmasta. Moderni puutarha ja maisema Suomessa 1900–1970. Toim. Jyrki Sinkkilä, Julia Donner, Meri Mannerla-Magnusson. Helsinki: Aalto Arts Books.