Mikä on puisto?

Puiston käsite alkoi syntyä 1700-luvulla, ja 1800-luvun loppupuolen kaupungistumisen yhteydessä kaikkiin kaupunkeihin alkoi syntyä puistoja: vartavasten suunniteltuja ja ylläpidettyja kaupunkilaisille tarkoitettuja vehreitä paikkoja virkistäytymiseen ja luonnon helmassa oleiluun. Ennen valistuksen aikaa puutarhat olivat tavalla tai toisella suljettuja: Ne olivat luostarien tai renessanssipalatsien puutarhoja eikä tavallisella rahvaalla ollut niihin asiaa.

Aurinkokuninkaan Versailles oli jo julkinen paikka. Sen oli suurisuuntaisuudessaan tarkoituskin näyttää kaikelle kansalle kuninkaan mahti ja luoda valtakunnan ääriin ulottuva maine.

Kun 1800-luvulla alettiin rakentaa yleisiä puistoja kaikkien kansalaisten käyttöön, niillä oli myös kasvattava tehtävä: tarjota valistusta ja terveellistä virkistystä. Tämä perinne jatkuu tavallaan opastauluilla varustetuilla luontopoluilla, kasvitieteellisissä puutarhoissa ja arboretumeissa.

Toisaalta barokkipuutarha tarjosi myös huvituksia ja ihmeellisiä laitteita. Siitä syntyi perinne, minkä ääripäänä ovat huvipuistot ja eräänä haarana romanttiset rauniopuistot ja myös tämän vuosituhannen urbaania teollisuusromantiikkaa edustavat teolliset rauniopuistot, joissa järjestetään kulttuuripitoista ohjelmaa (esim. Duisburg)

Kun puhutaan puistosta, varmasti useimmille tulee englantilainen maisemapuisto ensimmäisenä mieleen. Se syntyi alun perin toimivien maatilojen ympärille, yksityisten aatelisten omistamille maille. Englantilainen puisto otettiin 1800-luvun kaupunkipuistojen yhdeksi tärkeimmistä esikuvista. Se olikin vapaine luontoa jäljittelevine muotoineen ja mutkittelevine polkuineen vähintään yhtä yleinen esikuva kaupunkipuistolle kuin barokkipuutarha ja Versailles geometrisine käytävineen.

Puistolla on ollut aina suhde estetiikkaan ja kuvataiteeseen. Luonnonmukaisimmassakin puistossa on pyritty vaalimaan sitä, mikä on kaunista ja nautinnollista. Kuvataiteella on ollut aina sijansa kaupunkipuistossa: Suihkulähteet ja veistokset ovat kuuluneet jo varhaisiin puutarhoihin. Romantiikan taidekäsitykseen liittyen myös ylevä ja subliimi näköalan, symboliikan ja raunioromantiikan muodoissa on saanut sijansa puistosta.

Suomessa yleisiä kaupunkipuistoja edelsivät yksityisten kartanoiden puistot ja puutarhat, joilla oli em. kansainväliset esikuvansa. Ensimmäiset julkiset puistot syntyivät jo 1700-luvulla formaaleina puistokäytävinä, jollainen on myös 1800-luvun Esplanadin puisto Helsingissä. Esplanadimaisia puistoakseleita muodostettiin myös ehkäisemään puukaupunkien toistuvaa palamista, esimerkiksi Porissa 1800-luvun puolivälissä.

1800-luvulla monet julkiset laitokset pitivät yllä hienoa puisto- ja puutarhakulttuuria: Hautausmaat, rautatieasemat ja monet teollisuusyhtiöt ylläpitivät merkittäviä puistoja ja puutarhoja. Puutarhanhoito nähtiin myös kasvattavana toimintana: Jyväskylän seminaarinpuisto ja monien psykiatristen hoitolaitosten puutarhat olivat tästä esimerkkinä.

1800-luvun lopulla yleinen verotusoikeus lisäsi mahdollisuuksia perustaa julkisia puistoja ja silloin lunastettiin myös yksityisiä puutarhoja julkiseen käyttöön.

1900-luvun alussa perustettiin monenlaisia työväen virkistysalueita ja siirtolapuutarhoja, joissa oli mahdollisuus tervehenkiseen vapaa-ajan viettoon. Yleiset uimarannat ja maauimalta ovat puistoja nekin.

Nykyaikaisessa puistossa nykytaide ja ympäristötaide sulautuvat puistoon niin, että puiston ja taideteoksen raja katoaa. Readymade-teokset ja ympäristötaideteos voivat muuttaa minkä tahansa paikan ”puistoksi”, paikaksi, minne tullaan kokemaan jotain ”muuta” – ylevää tai absurdia.

Nykyaikainen kaupunkipuisto voi olla myös hyvin lähellä luonnontilaa: pala koskematonta metsää lahopuineen ja sammalineen taajaman keskellä.

Puisto voi olla myös täysin rakennettu, ilman kasvillisuutta. Vaikkapa suuri urheilupuisto tai skeittipuisto.

Nykyään on syntymässä myös aivan uudenlaisia puistotyyppejä, kun kaupunkien hulevesien käsittelyyn rakennetaan uusia keinotekoisia kosteikkoja ja entisiä teollisuusalueita muutetaan puistoiksi, missä teollisuuslaitokset, rautatiet jne. ovat jäljellä, moderneina urbaaneina raunioina.

Kun mietin omaa tämän kevään puistosuunnittelutehtävääni, huomaan, että siinä on piirteitä monista edellä mainituista suuntauksista: Toin saaristoluonnon niittyinen ja kivikoinen ja tyypillisine puustoineen kaupunkiin, halusin myös, että kivikoiden lomassa kulkee luonnollinen polku. Mukana oli myös virkistyksen osuus uimaportaineen ja uimakoppeineen. Myös suurelle juhlateltalle oli varattu paikka. Jo tehtävänannossa määrättiin, että alueella pitää joku tasainen nurmikenttä pelailuun ja oleskeluun, joten sekin löytyi. Suunnittelin puistooni myös sillan majakalle, näköalapaikalle, jossa pääsee kokemaan subliimin kokemuksen. Lisäksi ympäristötaiteella oli iso osuus. Puistossa oli valli, johon rakennettu portti rajasi maiseman mereltä: luonto kehyksissä, ja ”majakan” huipulla oli tuuleen reagoiva valoteos. Tuulelta suojaava valli oli saanut vaikutteita Suomenlinnan valleista.

Suomenlinnan vehreät vallit ovatkin aivan omanlaisensa puistoalue ja Helsingin juuri näinä vuosina yleiseen käyttöön tulevien saarten uniikki ominaisuus ovat nämä Saaristoluonnon helmasta löytyvät jännittävät sotilaalliset rakenteet.

Lähteenä:

Häyrynen, Maunu. Suomalainen puutarha, teoksessa Hortus Fenicus – Suomen puutarhataide 2001. Viherympäristöliitto ry. Puutarhataiteen seura ry. Forssan kirjapaino, Forssa.

Eskola, Taneli. Puutarha kuvana, teoksessa Hortus Fenicus – Suomen puutarhataide 2001. Viherympäristöliitto ry. Puutarhataiteen seura ry. Forssan kirjapaino, Forssa.

Luentomuistiinpanot