1900-luvun kaupunkisuunnittelun virtaukset

1800-luvun loppu oli kaupunkisuunnittelussa rationaalisen ruutukaavan aikaa. Ruutukaava sai vuosisadan lopulla kansainvälisesti osakseen kritiikkiä liiasta monotonisuudesta – mikä on mielenkiintoista sen valossa, että tämän päivän Helsingissä on runsaasti ääniä, jotka vaativat ruutukaavaista kaupunkia joka paikkaan takeena eläväisestä kaupunkimaisesta ympäristöstä.

Kasvavien kaupunkien sosiaaliset ongelmat olivat 1900-luvulle tultaessa johtaneet siihen, että kaupunkisuunnittelu alettiin nähdä kaikkea inhimillistä toimintaa koskevana yhdyskuntasuunnitteluna. Ajatukset siitä, että maalta kaupunkeihin muuttaneille vähävaraisten työläisten joukoille pitää luoda terveellinen ja kasvattava ympäristö alkoivat nousta. Puistot kaiken kansan raittiina virkistyspaikkoina tulivat tärkeiksi, samoin esimerkiksi Englannissa hyvien huvitusten ja vapaa-ajankäyttömahdollisuuksien luominen vastapainoksi slummien gininhuuruisille maisemille, jotka hallitsivat viktoriaanisen ajan Englannin suurkaupunkeja.

Vuosisadan alun yhdyskuntasuunnittelun uusiksi ihanteiksi tuli eri toimintojen sijoittaminen hallitusti eri alueille: Asuminen, liikenne, teollisuus, virkistys saivat kaikki kaavoituksessa omat lokeronsa jotka eivät juuri saaneet sekoittua toisiinsa. Tämä ihanne vallitsi kaupunkisuunnittelussa koko vuosisadan.

1900-luvun alussa syntyi erityisesti Englannissa ajatus puutarhakaupungeista, jotka vehreinä satelliitteina asettuvat keskustan ympärille. Ebenezer Howardin Garden Cities of Tomorrow -kirjassa (julkaistiin 1902) puutarhakaupungit ovat itsenäisiä kaupunkejaan, missä on kaikki kaupungin toiminnot, myös teollisuus ja kulttuurilaitokset.  Myöhemmät sovellukset ainakin Suomessa mudostuivat ”lähiöiksi”, joissa asutaan samalla kun käydään työssä ”keskustassa”.

1920-30 -luvuilla teollisuuden kasvaessa nousi funktionaalisuus ihanteeksi. Tarkoituksenmukaisuus nousi kaiken suunnittelun johtavaksi ajatukseksi, ja siihen liittyi myös sosiaalisesti kestävä hyvä suunnittelu: kaikille valoisat ja hygieeniset asunnot, nykyaikaiset mukavuudet, puistot ja virkistysalueet. Tuolloin syntyivät siirtolapuutarhat ja työväen virkistysalueet kaupungin lähistölle, esimerkiksi Kivinokan alueen mökkikylä.

Futurismi (erityisesti Italiassa) ja avantgarde (erityisesti uudessa vallankumouksenjälkeisessä Neuvostoliitossa) kehittivät aivan uusia arkkitehtuurin ja kapunkisuunnittelun muotoja. Visioissa oli jopa ihmeellisiä liikkuvia kaupunkeja ja muita utopistisia teknologisia kokeiluja. Kasvava teollisuus synnytti kokonaisia uusia raskaan teollisuuden ympärille syntyneitä kaupunkeja, joiden suunnittelussa arkkitehdit saattoivat luoda koko asemakaavan koskemattomaan luontoon. Esimerkiksi Neuvostoliitossa oli kaupunkisuunnittelijoilla paljon tehtävää kun yhteiskuntaa teollistettiin, joskin futuristisimmat visiot eivät toteutuneet. (Linkitän tähän myös Arkkitehtuurin historian studia generalia -kurssilla syntyneen Avantgarde -esseeni Alexander Leonidovin kaupunkivisioista) Tuolloin futuristien keskuudessa syntyi myös ajatus konstruktivistisesta kaupungista, jossa moottoriliikenne ja asuminen on erotettu omille tasoilleen kompaktissa kaupunkirakennelmassa. Tämä ihanne sai ilmiasuja Helsingissäkin esimerkiksi Itä-Pasilassa ja Merihaassa, ja se on näkyvissä myös Tapiolan keskustan 1980-luvun alun rakennuksissa, alueella, joka on parhaillaan purkamisen ja uudelleen rakentamisen alaista työmaata.

Venäjän avantgardisteja lähellä oli myös paljon koko moderniin arkkitehtuuriin vaikuttanut ranskalainen Le Corbusier, joka vaikutti myös kaupunkisuunnitteluun. Hänen visioissaan modernin maailman tieltä purettiin koko vanha maailma pois. Mm. Koko vanha Pariisi oli purettu ja korvattu modernilla teräsbetonilla hänen piirustuksissaan, jotka onneksi eivät aivan toteutuneet!

Vanhan maailman purkaminen pois uuden ja modernin tieltä näkyi myös mm. Alvar Aallon kaupunkisuunnitelmissa. Monet suomalaiset kaupungit menettivät mm viehättävän torimiljöön, kun historiallista rakennuskantaa purettiin surutta, kunnes 1970-80-luvuilla alkoi nousta vanhan säilyttämistä vaatineita liikkeitä, joiden seurauksena esimerkiksi kiistanalaisena ja purku-uhan alla ollut puu-Käpylä säilyi yhtenäisenä alueena jälkipolville. Arkkitehtikunta oli aatteellisesti melko jakautunutta.

Toisen maailmansodan jälkeen iso osa vanhaa rakennuskantaa oli Euroopan kaupungeista tuhoutunut, ja monet vahat kaupungit piti rakentaa tuhon jälkeen kokonaan uudestaan, Suomessakin Rovaniemi sai kokonaan uuden asemakaavan.

Kaupungit kasvoivat, ja sodanjälkeinen muuttoliike synnytti uusia asuinalueita. 1950-luvulla suunniteltiin funktionalismin ihanteilla uusia kaupunginosia, joissa talot istutettiin luontoon taidokkaasti ja suunniteltiin ihmisen mittakaavalla hienoja paikalliseen luontoon sovitettuja kaupunginosia, esimerkiksi 1950-luvun Herttoniemi.

1950-60-uvulla syntyi myös Tapiola esimerkkinä modernista puutarhakaupungista, missä ihminen eläisi luonnon ja puutarhojen ympäröimänä, väljästi, terveellisesti ja viihtyisästi. ”Koti vai kasarmi lapsillemme” -iskulauseella markkinoitiin ympäristöä, joka olisi ruutukaavaista kivikaupunkia vehreämpi. Kaikilla olisi luontoa ja istutuksia täynnä olevat pihat, joilla lapset voisivat vapaasti leikkiä. Elämäntapa perustui myös juuri yleistyneelle autoilulle. Tapiolan keskustan kukkaistutukset suunniteltiin amerikkalaisten ihanteiden mukaan nimenomaan kiitävästä autosta ihasteltaviksi.

Tuona aikana rakennettu on edelleen viihtyisää seutua ja sen rakennukset hienosti maisemaan sovitettuja. Puutarhakaupunki sai kuitenkin heti syntymänsä jälkeen myös kritiikkiä osakseen. Sen katsottiin eristävän ihmiset lähiökoteihinsa, kun vanha tiivis kaupunki oli täynnä runsaita kontakteja. Samaa keskustelua käydään tänäänkin: Onko parempi asua tiiviisti vai väljästi, lähellä luontoa vai lähellä palveluja jne.

Tapiolan jälkeen syntyi suuri määrä ns. metsälähiöitä, joissa modernistiset kerrostalot nousivat keskelle luontoa. Esikuvina olivat Tapiolan taskumattitalot, joilla ei ole erillisiä pihoja, vaan ikihonkien ja kallioiden metsä alkaa heti ovelta. Esimerkiksi Pihlajamäen modernistinen lähiö on tyylipuhdas esimerkki tästä. Ns. metsälähiöt ovat saaneet osakseen paljon kritiikkiä siitä, että ihmiset on niissä eristetty asumisyksiköihin, ja todellinen elämä on jossain kaukana, ”keskustassa”. Vuosisadan lopulla huomattiin, että kaikki asuisivat mieluummin ”keskustassa”, ja alkoi syntyä uudelleen liike, joka ihaili 1800-luvun ruutukaavaa ja tiivistä ja sekoittunutta kaupunkia.

Sotien jälkeen, modernismin kulta-aikana, olikin syntynyt käytäntö, jolloin kaupunkisuunnittelun ja kaavoituksen normiksi oli tullut eri toimintojen sijoittaminen eri alueille: asuminen, kauppa, tuotanto ja virkistys olivat kaikki omilla rajatuilla ja säännellyillä saarekkeillaan, eikä näistä saanut spontaanisti poiketa. Vuosisadan loppu ja 200-luvun alku on osoittanut, että tällainen jaottelu on usein koettu tylsäksi: ihmiset hakeutuvat usein mielellään sinne, missä saavat olla keskellä kaikkea, ja spontaani, luova tilojen haltuunotto esimerkiksi 1980-luvun ja 1990-luvun talonvaltausliikkeen myötä on noussut myös kaupunkisuunnittelun keskiöön.

1960-luvulla autoilun nopea lisääntyminen toi kaupunkisuunnitteluun myös yhdysvaltalaisperäiset visiot, missä kaupungin pääkadut ovat nopeita moottoriteitä ja pääväylillä ei liiku jalankulkijoita. Helsinkiinkin oli piirretty jo valmiiksi suunnitelma, missä kaikki kaupungin pääkadut ovat moottoriteitä. Tällaisesta ajattelusta on nähtävissä kaikuja esimerkiksi Pohjoisrannasta Sörnäisten rantatielle johtavalla sillalla, joka on tarkoitettu vain autoliikenteelle.

1970-80-luvuilla alkoivat nousta paitsi rakennussuojelua myös ympäristön- ja luonnonsuojelua vaatineet liikkeet. Ajatus puistoista ja luonnosta kaupungissa, ihmisen mahdollisuudesta päästä luontoon ja välttämättömyydestä säilyttää luonnon monimuotoisuus kapungissakin alkoi saada jalansijaa.

2000-luvulle tultaessa ajatukset autoilun radikaalista vähentämisestä ja vaatimukset käveltävästä, pyöräiltävästä ja raideliikenteeseen perustuvasta kaupungista ovat nousseet keskiöön. Ihanteena ei enää ole se, että ihmisen pitää päästä autolla luontoon kaupungin ulkopuolelle, vaan kaupunkiviljely, yhteiset saunat kaupungin rannoilla ym. virkistystoiminta yhdessä luonnon monimuotoisuuden kanssa yritetään tuoda keskelle tiiviisti rakennettua kaupunkia, jonka suunnittelussa kuullaan asukkaita, ja arkkitehti on laskeutunut norsunluutornistaan.

Lähteet:

Jalkanen, Riitta; Kajaste, Tapani; Kauppinen, Timo; Pakkala, Pekka; Rosengren, Camilla. Kaupunkisuunnittelu ja asuminen 2017. Rakennustieto Oy